Pokémon Go tuo uusi peli, joka näkyy katukuvassa ihmisinä jotka tuijottavat älypuhelintaan, on herättänyt laajasti sekä huomiota ja keskustelua yhteiskunnasta, kasvatuksesta ja opetuksesta.

Myönteisimmät heijastelevat tapoja miten Pokémon go valjastetaan opetukseen, tuoden esiin onnistuneita ja vähemmän onnistuneita aasinsiltoja pelin ja opetuksen välillä. Pelin terveysvaikutuksia on myös nostettu esille, kuten nuorten mielenterveys seuran YEESI:n projektipäällikkö Heikki Luoto. Image-lehden Suvi Auvinen näkee Pokémon Go:n tapana vähentää ajallemme valitettavasti yleistyvää pelkoa. Omassa sosiaalisen median kuplassani moni näkee Pokémonissa uusia mahdollisuuksia yhteisöllisyyteen sekä sen että lapset on vihdoin saatu liikkeelle ja takaisin luontoon.

Enemmän taloudellista menestystyksestä kiinnostuneet kertovat miten kääntää Pokémon Go:n kautta tulleet asiakkaat vakituisiksi penkinkuluttajiksi. Esimerkiksi Japanissa McDonalds nauttii jo Pokémon Go:n suosiosta rajusti nousseella kävijämäärällä. Ja Pokemon brändin takana oleva Nintendo näyttää pääsevän taloudellisesta ahdingostaan osakkeiden noustessa. Tosin vain luultavasti.

Kriittisemmät äänet eivät ymmärrä koko Pokémonia: Sara Heinämaa, Jyväskylän yliopiston filosofian professori näkee Pokemon Go:n länsimäisen elämän tyhjyyden ilmentymänä. Toiset taas ovat kiinnostuneita pelistä sen tuoman innovaatioiden vuoksi, mutta sisältö huolestuttaa: Vaikka lisätyn todellisuuden pelejä on ollut jo useita vuosia, on Pokémon Go vasta ensimmäinen todella suosittu sovellus. Mutta Pokémonissa vaivaa sen ideologia: Napataan söpöjä villejä eläimiä ja pistetään niitä taistelemaan keskenään. Jonathan McIntosh näkee asian koiratappeluina . Tämän lisäksi Pokemon Go:n rakenne näyttää suosivan kaupunkeja ja taajamia, muutoinkin luoden eriarvoisuutta, kuten Mari Marttila korostaa.

Itse olen viikon hampaiden kiristelyn jälkeen viikonlopun aikana tutustunut Pokémon Go:hon kahden oivallisen lapsen opastuksella, toinen joka on jo vanha konkari, ja toinen jolle Pokémon Go asennettiin juuri. Olen kysellyt pelistä ja siitä mikä siinä on hyvää miettien miten nämä esille tuomani perspektiivit toteutuvat pelissä. Omaan näkökulmaani varmasti vaikuttaa melko kriittinen alkusuhtautumiseni, sekä toisaalta tämä täysin objektiiviton etnograafinen tutkimukseni käyttäen hyväkseni lähisukuani.

Viikonlopun aikana olen ollut paljon ulkona, ilman vastarintaa kävelimme useita kilometrejä etsien pokemoneja ja tutkien pokestoppeja. Tässä lienee pelin hauska puoli, joka ei ehkä ole kovin suuri oivallus: ulkona on mukavaa ja sieltä löytyy paljon mielenkiintoista.

Money is where the pokestop is?

Pokestopit ovat paikkoja kartalla: julkisia taideteoksia ja historiallisia monumentteja, jotka näkyvät pelin kartassa. Paikoissa käydessä voi lukea mikä patsas/tms on kyseessä ja saada vastineeksi tavaroita, joita tarvitaan pelissä. Tietyllä tapaa näissä paikoissa käyminen on pakollista, jos haluaa peliä pelata, sillä pelaamiseen tarvitaan erilaisia käyttöesineitä, jotka kuluvat. Freemium-pelille tyypillisesti voi vaihtoehtoisesti/myös ostaa näitä esineitä ihan oikealla rahalla. Kysymykset digitaalisesta eriarvoisuudesta lienevät kohdallaan, tosin samoin on kaikissa freemium-peleissä. -Tämäkin keskustelu olisi tärkeää käydä. Myöskään en ole vakuuttunut että pelaajat kauheasti lukevat pokestoppien tietoja, jotka ovat lisäksi vajavaisia: patsaasta voi olla sen nimi, mutta ei tekijää tai valmistusvuotta. Mistään muusta puhumattakaan. Pokestopit lienevät myös niitä mitä moni yritys toivoo itselleen: niiden avulla voi houkutella asiakkaita paikalle. Toisesta näkökulmasta taas pokestoit voivat olla mahdollisuus ex tempore bileisiin.

Augmented fail.

Pokémon Go:ta on hehkutettu siitä, että se vihdoin tuo lisätyn todellisuuden valtavirtaan. Varmaan näin onkin. On hauska nähdä pokemoni puistossa. Mutta arvo jää kyllä vähäiseksi. Minkäänlaista vuorovaikutusta ympäristöön ei myöskään ole. Piirretyt hahmot lentävät talojen päälle ja kauemmaksi mennessä pysyvät saman kokoisena. Tästä tulee mieleen Jaron Lanierin ja Sherry Turklen huomiot siitä että olemme valmiita eläytymään helpostikin teknolgoiaan, jos se muistuttaa meitä jollain tasolla elävästä olennosta. Todellinen naula lisätyn todellisuuden arkkuun tulee siitä että kameran käyttö vie enemmän virtaa -ja GPS:ää käyttävänä ohjelmana akku kuluu jo nyt huippuvauhtia, siksi oppaillani oli kamera suurimman osan ajasta pois päältä. Silloin Pokemoneja otetaan kiinni windows 95:n vihreää peltomaisemaa muistuttavassa maailmassa.

Peli vie ulos, mutta suurin osa ajasta katsotaan virtuaalista maailmaa. Pelin käyttämä kartta ei myöskään ole 3-ulotteinen, joten maailma on litteä ja visuaalisesti aika köyhä.

Yhteisöllisyys

Monessa kommentissa ja artikkelissa korostetaan sitä miten peli tuo ihmisiä yhteen. Tietyltä osin tämä piti paikkaa myös omalta osaltani: kännykän tuijottelun seasta vaihdetaan hymyjä toisten pelaajien kanssa ja moni on kommentoinut hyvistä keskusteluista toisten pelaajien kanssa. Eli reaalimaailmassa yhteinen nimittäjä yhdistää erilaisia ihmisiä. [kyyninenKommentti]Hienoa.[/kyyninenKommentti] Itse pelissä ei toisia pelaajia näe. Ainut interaktio tulee saleilta -paikoista joissa taistellaan Pokémoneilla. Sielläkään mitään muuta kommunikaatiota ei ole, vain Pokémonin pistäminen taisteluareenalle. On tietenkin hyvinkin mahdollista että tulevaisuudessa laitteet ovat kyvykkäämpiä ja mahdollisuudet parempia. Jo nyt Nianticin serverit paukkuvat ja ovat epäluotettavia, jos kommunikaatio olisi mahdollista se vaatisi kerta luokkaa tai kahta tehokkaammat palvelimet. Samalla anonyyminen kommunikaatio olisi riskialtista, varsinkin kun suurin osa pelaajista on lapsia. Yhteisöllisyyttä ei myöskään tue se, että jo nyt löytyy myynnistä ladattuja pelitilejä, joilla pääsee pelissä parhaimpien joukkoon tekemättä mitään. Ajan kuvaa tämäkin.

Yksityisyys

Huvudstadsbladet (valitettavasti maksumuurin takana) kirjoitti tänään Pokémon Go:n keräämistä paikkatiedoista. GPS-tiedot kun menevät kaikki pelin tekijän servereille. F-Securen Mikko Hyppönen ei usko Nianticin myyvän tietoja eteenpäin ja pelaajien olevan tietyssä mielessä turvassa, ainakin nyt.

Pharmacon

Ranskalainen filosofi Bernard Stiegler puhuu digitaalisesta teknologiasta pharmaconina, lääkkeenä joka voi parantaa, tai tappaa ja josta voi jäädä riippuvaiseksi. Ilmiönä Pokémon Go tuo esille digitaalista yhteiskuntaamme monella tavalla. Digitaalisuus nähdään toisaalta asiana joka vie ihmiset kadotukseen tai toisaalta pelastavana enkelinä. Digitaalisen teknologian tutkijana itseä pistää eniten silmään lukutaidottomuus, se ettemme ymmärrä missä mennään. Kaikki näkevät vain osan asiasta (Niin kuin kai myös minä.) Kreikkalaiset pitivät kirjoja paheena, joka tärvelee ihmisaivot, koska ei tarvitse enää muistaa kaikkea. - Teknologia on aina näyttäytynyt uhkana ihmiselle. Stiegler pitää toisaalta ihmistä aina keinotekoisena, kyborgina; tapamme olla maailmassa ja ymmärtää sitä tapahtuu teknologian kautta, oli se sitten pyörä, vasara, kartta, kello, auto tai muu.

Toisaalta unohdamme usein teknologian sosiaaliset, kulttuuriset japoliittiset yhteydet. Ja otamme innoissamme uuden helyn vastaan valloittajiltamme. Digitaalista kolonialismia tämäkin. Tämä tutkija olisi tyytyväinen jos saisimme enemmän keskustelua siitä miten ja millaista digitaalista teknologiaa käytämme: Kuka kirjoittaa pelin koodin ja miksi -tai pikemminkin mikse se kirjoitetaan miten se kirjoitetaan? Miten peli rahastaa? Millaista arkkitehtuuria se luo maailmaan? Millaisia ajatuksia maailmasta se tukee ja millaisia se sulkee? Minkälainen ihminen pärjää Pokémonissa? Mikä on Pokémonin pelimoottorin ideologia? Millaisia oikeuksia on käyttäjällä? Voiko vaikka tulevaisuudessa käydä niin, että ihana söpö -ja harvinainen- Pikachú löytyy vain McPokémon aterian yhteydessä? Tai vain jossain tietyssä paikassa? Minkälaista pohjaa tämä peli luo tuleville vastaavan kaltaisille peleille?

Ja toisaalta joskus joku tutkija voi pistää herneen liian syvälle nenäänsä ja kirjoittaa liian pitkästi kuvitelluista japanilaisista piirroshahmoista.